Onnellinen rauha

Linnunpelätti veljeilee lintujen kanssa:
Olen laulanut levottoman laulun soimasta.
Se on kuin istuisi laiturilla yöllä ja unettomat kuhat näykkisivät varpaita.
Istun. Keskityn. Kirjoitan. Se riittää.
(Minulla oli reppu täällä jossain. Onko joku nähnyt reppuani? Herra varjele! Kotiavaimeni!)
Kyyhkynenkö olisi rauhan symboli?
Sen eestaas lepattavat siivet, jatkuva tarve kerjätä jotain nokittavaa?
Päaasia on, että on rauhallista.
Pääasiassa on rauhallista.
Istuisin. Keskittyisin. Meditoisin joka aamu, se riittäisi.
Rauha kulkee ihmisestä toiseen kuin piharatamo maasta toiseen valkoisen miehen kengänpohjissa.
Rauha on naisen nimi. Mitä onnellisuus on?
Onnellinen rauha, sopivan epävireinen.
Ei naiselle voi antaa sellaista nimeä ja odottaa että siitä kasvaisi onnellinen.
Jotkut kertovat nähneensä hänet pellolla kolmen kilometrin päässä Nokialta, toiset eivät ollenkaan.

Keskiviikko ja lumi

Luulin meneväni teatteriin, mutta se olikin 10-15 hengen pöytä jossain perusvalkoisessa, hallimaisessa tilassa. Näyttelijä istui vieressäni pöydän päässä nauhurin, lampun ja huulipunan kanssa. Ohjaaja istui toisella puolellani. Oli teknisiä ongelmia, nauhurista loppui paristot kaksi kertaa. Ohjaaja lähti hakemaan lisää ja viipyi pitkään.  Puolirentoa yleistä höpinää. Näyttelijä oli luullut minua alkukättelystä asti mahdolliseksi yhteistyötahoksi. Sanoin, että en ole mistään. Sen jälkeen tunsin olevani tarpeeton vieras.

Eksyin kotimatkalla. Kun löysin sillalle, alkoi tuulla aivan helvetisti. Satoi teräviä lumihiutaleita. Ne menivät korvaan. Ja kun sain päähäni pipon ja nappikuulokkeet, vasen korvani oli niin märkä ettei kuuloke pysynyt. Alkoi vituttaa, menin baariin juomaan viiniä. Se oli ihan tuttu paikka, mutta tuntui kuin olisin ollut vanhin siellä. Ulkona tunsin itseni rähjäiseksi lumiukoksi, sisällä möröksi, jolle on vain ajan kysymys, milloin se alkaa mutista ääneen.

Kotimatkalla mietin, että tätä aikaa ei ole tarkoitettu ihmisten elettäväksi. Ja ettei siitä ole ulospääsyä. Se oli tietysti kyynisyyttä, mutta jotenkin sillanpäämaisella tavalla. Ei pitäisi katsoa vanhoja Suomi-filmejä.

Kotimatkalla mietin myös yhteisiä vitsejämme. Minua alkoi naurattaa. Lähestyin kotiportaitani. Olo oli paljon kevyempi.

- Kraak

Kantakapakka

Inspiroidun tavastasi käydä kirjoittamassa kapakassa ja kokeilin äsken samaa. En valinnut hipsteribaaria, en koska luultavasti tämän kokoisessa paikassa ei hipstereitä ole, ja jos on, tuntuisi se aivan liian surulliselta nyt. Nähdä ihmisiä, jotka voisivat olla, haluaisivat olla ihan jotain muuta ja ihan jossain muualla. Joudun katsomaan itseäni nyt tarpeeksi; kuinka vain tai peräti yksinkertaista, arkipäivästä ja banaalia traagisuus, se mikä oikeasti sattuu, oikeasti on. Koska ihminen on.

Baarissa pöytäliinat olivat vahakangasta. Niissä luki monella kielellä keittiö: kitchen,cuisine... Baariemäntä laittoi iskelmän soimaan kun tulin, taisi tiedostaa kapakkansa erikoisen turistiarvon. Kapakka täyttyi kanta-asiakkaista. Miehellä oli saappaat ja kourallinen kolikoita monipeliin. Ikkunalaudalla rahapuun päälle paistoi aurinko. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa tänä vuonna niin, että emännän piti laittaa kerma ja maito viileään, siitä se puhui ja laittoi iskelmän soimaan, kun tilasin kahvin. Maidolla.

Ja tottakai minunkin läsnäoloni huomattiin, ikään kuin nuori nainen voisi maastoutua sellaisessa kantakapakassa. Emäntä haki isänsä vanhan päiväkirjan kun kirjoitin omaani (tai ehkä se oli sattumaa). Käsialasta ei kuulemma saanut selvää, vuosi oli 42, sota. "Ryssä on yrittänyt hyökkäillä", emäntä luki päiväkirjasta, ja me nauroimme. Kirjoitin lauseen ylös, että voisin kertoa sen myöhemmin sinulle.

Olen miettinyt yksinäisyyttä ja hulluutta. Ja sitä kuinka minun kieleni tukehtuu. Kun alan kirjoittaa, kaikki muuttuu monimutkaiseksi, ei ehkä nyt, vaan kun avaan tekstinkäsittelyohjelman. Tahtoisin kirjoittaa yksinkertaisen lauseen; kaksi tai kolme sanaa. Olen lukenut Mannerin romaania "Varokaa, voittajat". Se on hieno kirja: kieli vaivatonta ja kaunista kuin koru, rakenne, otsikointi, vaivatonta ja osuvaa kaikki. Pyrin sellaiseen. Ensin tutustun työvälineeseeni, eli itseeni. Pidän yksinäisyydestä tänään. Tänään se on oma valinta ja ajatus kulkee, en vaan saa sitä paperille kaunokirjalliseen muotoon. Olen varma, että kohta sekin tulee. Ihan kohta.

" Jos mielisairaus on sitä, että muistaa kaikki asiat yhtäaikaa, hän on hyvin sairas. Jos terveys on sitä, että muistaa asiat niiden oikeassa järjestyksessä, hän ei koskaan terveeksi tulekaan. Ei voi tulla, koska oikeaa järjestystä ei ole, tai se on poljettu niin hämärään, ettei sitä mikään tieto voi valaista." Tähän Mannerin sitaattiin samastun tänään, kaaoksen ja levottomuuden tunteeseen, asiantilojen epäjärjestyksestä kertomiseen, että en yrittäisikään luoda itseäni tai kirjoituksiani ikään kuin maailmassa olisi jokin selkeä järjestys tai logiikkaa. Enkä tarkoita tällä tekstin rakenteita. Vaan väitettä. Minulle sen luulisi tulevan luonnostaan, kun erillisyyden kokemus on jo patologisoitukin dissosiaatiohäiriöksi. Mannerin kertomuksessa nainen tulee hulluksi. Minä en tule. Sen verran turvaa minussa itsessänikin jo on. Jokin paikka johon nojata.

Vaikka en kommentoi nyt siihen, mitä kirjoitit, usko kuinka se osui ja meni ihon alle. Puhe ihmisistä, yksinäisyydestä, pelosta että ei saa kirjoitetuksi. Minäkin haen kirjoittamisen rytmiä nyt hyvin aktiivisesti, hengityksen rytmiä. Sitä kuinka tunnetilani tarttuvat sinuun, en osaa kommentoida nyt. (tavallaan olen siitä otettu ja tavallaan se pelottaa minua ja tavallaan syyllistyn, vaikka tiedän sen olevan hyvin normaalia) Teen itse ihan samaa sinun kanssasi, se on tapa välittää. Kumpa et kaatuisi minun stressini tai suruni alle. Koskaan.

Ja mitä tulee sinun viidentoista vuoden odotuksen aktuaalisoitumisen arkipäiväisyyteen: Kävin äsken Kylän ainoassa kirjakaupassa ostamassa puhtaan muistivihon, ja sinun kirjasi oli siellä hyllyssä. Sekä omasi että antologia. Olet siis olemassa myös kirjailijana. En tiedä kuuluko sen tuntuakaan miltään, en tiedä onko lopulta muuta palkintoa kuin itse kirjoittaminen.

Tunnut alapäässä, tunnut päässä ja sydämessä. Olen onnekas, että olen saanut sinut elämääni. Pidän siitä että voimme tutustua lisää. Olla omia itsejämme aina vähän enemmän kuin viime kerralla, (ikään kuin se menisi niin kronologisesti, ikään kuin maailmassa olisi jokin järjestys) tai ainakin hetkittäin.

-Siil

Maanantai-ilta, olo ja ihmiset

Menin eilen freelancer-hipsterien baariin kirjoittamaan. Huomasin, että villapaitani oli väärinpäin. En kehdannut mennä uudestaan vessaan kääntämään sitä, joten istuin takki päällä. Olut nousi nopeasti, mutta minun oli epämukava olla enkä jaksanut lähteä samantien kävelemään kotiin. Kynä ja vihko olivat pöydällä edessä, mutta en kirjoittanut paljon mitään. Edessä olevassa pöydässä istui joku kirjoittaja. Tai ehkä kääntäjä. Hänellä oli kaksi muistivihkoa ja läppäri. Pieni muistikirja oli suttuisin, isompi vähän hallitumpi. Ne olivat molemmat auki, kun hän kirjoitti läppärillä. Pöydällä oli punainen kirja, ehkä sanakirja. En tiedä, miksi minusta tuntui sen olevan unkarin. Tuskin oli. Luultavasti jotain Dostojevskia, silmänlumeeksi. Yksi opettaja Orivedellä muistaakseni kertoi käyttävänsä kahta tai kolmea muistikirjaa. Ensimmäiseen tulee mitä tahansa materiaalia, mitä tahansa tekstiä. Jäsentymätöntä. Sitä hän sitten selailee usein ja siirtää juttuja toiseen muistikirjaan. Sitten on kolmas muistikirja, työn alla olevaa kirjaa varten. Ehkä niitä kolmansia muistikirjoja on useampi. En muista.

Viereisessä pöydässä oli nuori mies ja neljä nuorta naista. Ne olivat selvästi kaveruksia, eivät ystävyksiä. Yksi naisista teki itsestään infantiilia. Nauroi miehen jutuille, kosketteli olkapäätä, pyöritteli sormea hiuksissaan. Ainakin kahteen otteeseen kuulin hänen vievän keskustelun omaan eroonsa, nauraen. Sitten he puhuivat kiipeilemisestä. Nainen sanoi, ettei hänellä ole kenkiä eikä kokemusta kiipeilystä. Mutta silti hän kuvaili yhtä huonoa kokemustaan, ja kaikki kuuntelivat, nauraen. Mies oli itseironinen, mutta hänellä oli liian hyvä kampaus, liian hyvät hampaat ja iho, että se olisi ollut uskottavaa. Alkoi soida Nick Caven From Her To Eternity -levy, jonka kuuntelin rikkinäiseksi lukion jälkeen. Levotonta, raskasta, melankolista musiikkia, josta en aluksi välittänyt juurikaan. En pystynyt koko ajan kuuntelemaan, ihmiset melusivat liikaa. Mutta minulle se oli ihan sama. Minä en välittänyt, vaikka ihmiset eivät kuunnelleet lempikappalettani, vaan nauroivat, hytkyttelivät olkapäitään, naputtivat pöytää, sanoivat: "Mahtavaa!"

Teki mieli kirjoittaa, mutta halusin vain pitää silmiä päässä ja olla liikaa kiinnittämättä huomiota muihin. Olla kuin katulamppu, joka valaisee sisäänpäin. Sisäänpäin kuin kynsi. (Liikaa kuin-sanoja.) Pitää löytää kirjoittamisrutiini taas. On paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta edessä on ollut sumua. Voisin minäkin kokeilla sitä joka-aamuista viidentoista minuutin kirjoittamista. Enkä ole unohtanut sitä yhteistä reginanovelliakaan. En tiedä, saammeko sitä koskaan tehtyä, mutta suunnittelu olisi ainakin hauskaa. Ja minulla on ylipäänsä ikävä sitä kun kirjoitimme yhdessä.

En ollut Rytmissä pitkään. Selkään sattui, kylkiin sattui, päähän sattui, jalkoihin sattui. Sen verran että muisti koko ajan itsensä. Syyllisyys liian vähästä nukkumisesta, huonosti syömisestä, tupakoinnista, polttelusta, liikkumattomuudesta. Pitää yrittää olla terve nyt. Se tekee ehkä elämisestä vähän helpompaa, vähän niin kuin kirjoittamisrutiini tekee kirjoittamisen helpompaa. Ei mene kaikki energia yksinkertaisesti siihen, että aloittaa. Voisi vaikka jatkaa.

Viime viikko oli raskas, mutta olen sanonut sen jo monta kertaa. Ei se itsessään niin raskas ollut, paitsi ihmisten näkeminen, joka sekin kyllä on raskasta. Kasvojen yliannostus. Pinnan alla vaikutti enemmän esille tuleminen, esillä oleminen, juhlien suunnittelu, käytännön järjestelyt. Melkein viidentoista vuoden odotuksen päättyminen, joka paljastuikin vain arkipäiväiseksi asiaksi. Ja tapahtumat, tilaisuudet, juhlat: vaikka minulla olikin hauskaa ja lämmintä, huomasin ettei siinä olekaan kyse mistään kovin suuresta, aika vain kuuluu, maailman epäjärjestys lisääntyy. Se tuntui vähän aikaa epäoikeudenmukaiselta. Nähdä kuinka helppo ihmisten on vain iloita. Kuinka helppo niiden on olla olemassa. Vakuuttua oman itsen, omien juttujen, omien tekemisten tärkeydestä tai ainakin riittävyydestä. Tai edes oikeudesta niihin. Vaikka en minä siitäkään voi tietää, kuinka paljon muilta jää ilmaisematta. Toisista ihmisistä näkee useimmiten vain valmiin pinnan, samoin kuin kirjoista ei näe niitä edeltänyttä sotkua, paperiliuskoja merkintöineen, revittyjä sutattuja sivuja.

Ja täytyy myöntää, että kyllä sinun stressisikin tarttui minuun, mutta se on oma vikani. Oma taipumukseni. Tai ei tarttunut, vaan olin aidosti huolissani (en yliampuvasti kuitenkaan; kyllä minä huomasin senkin, että välillä voit taas paljon paremmin) ja yritin miettiä, miten helpottaa sinun oloasi. Sen jälkeen en oikeastaan halunnut tai osannut enää helpottaa omaa oloani. En tiedä, olisiko siihen ollut tarvettakaan, sillä hetkellä, koska en toimi niin nopeasti. Olisi tietenkin helppoa, jos voisi tai pystyisi ilmaista olonsa saman tien, päästä eroon vaivaavista asioista, saada ne sanottua tai ilmaistua, saada taas voimaa siitä purkauksesta. Mutta en vain toimi niin, temperamentti ei ole sellainen. En jaksa nyt miettiä, onko se hyvä vai paha, aito piirre vai defenssi. Nyt se vain on niin ja tuntuu hyvältä melkein hyväksyä se.

Tajusin eilen, että pystyn olemaan oma itseni muutenkin kuin yksin. Ettei minun sen takia tarvitse. Tietysti joitakin asioita osaan tehdä vain yksin. Sitten on joitain asioita, joita voin tehdä myös sinun kanssasi. Ja asioita joita voin tehdä vain sinun kanssasi, sinun kanssasi niitä on enemmän kuin aiemmin muiden kanssa. (Enkä tarkoita pelkästään seksijuttuja.) Mutta isommassa ihmisjoukossa en minä oikeastaan esitä ketään. En osaa, mutta ei enää tarvitsekaan. Joskus tietysti mukautuu liikaa seuraan sopivaksi. Mutta enemmän kyse on siitä, että pidemmän päälle muut ihmiset alkavat vain vaivata, puute yksinäisyydestä ja tilasta. Olen huono ottamaan tilaa, kantamaan omia kasvojani. Pitäisi oppia. Oppia mitä, oppia miten. Koska muuten sosiaalisuus tekee minut aikaa myöten ärtyneeksi, ajatuksista ja tunteista tulee mutaisia. Silloin haluan olla vain omissa oloissani. (Toisaalta jos olen pitkään yksin, asiat muuttuvat epätodellisiksi, toiminta sijaistoiminnoiksi.) Vaikken keksikään helposti mitään tekemistä, kuitenkaan. Mutta silloin ei tarvitse kertoa kenellekään, mitä on tekemässä, voi olla hiljainen päänsä sisällä, antaa ajatusten, tunteiden, havaintojen virrata, mieli on aktiivinen mutta ei missään kanssakäymisessä. Olla olematta olemassa, kuin vieraalla maalla. Jälkeenpäin voi sitten kertoa. Jälkeenpäin tekee aina mieli kertoa. Herkkyys palautuu, näkee taas muutakin kuin itsensä.

Katsoin Trierin elokuvan loppuun. Huomasin keskustelevani siitä koko ajan kanssasi. Puolustin sitä, vaikka välillä olin kyllä kanssasi samaa mieltä. Harmi, ettei voinut oikeasti puhua. Häveliäisyyssyistä en kerro mitä muuta kaipasin.

- Kraak

Epämukava olla ruumiissa. Ei jaksaisi olla tässä ruumiissa. Tällaisena päivänä ei jaksaisi pitää kasvoja. Mutta jos olisi pakko valita kasvojen ja muun kropan välillä, valitsisi kasvot. Vaikka sainkin kasvoista yliannostuksen viikonloppuna. (Mutta mitä minä kasvoilla olisin tehnytkään, kun sai olla peiton alla kanssasi.)

Minusta minun olisi pitänyt tulla kipeäksi eikä sinun. Kipeänä olisi kunnon syy, ja se paha olo olisi voimakkaampi kuin tällainen pieni epämukavuus. Pieni itseinho. Pieni syyllisyys. Kunnon oksennustauti tekisi tälle hyvää.. Nypin koko ajan partaani tai hiuksiani. Lapsena minulla oli pitkät kullanruskeat kihartuvat hiukset (vähän liioittelen) ja näytin varmaan dorkalta vaikka jossain kaupassa, kun vain pyörittelin kiharoitani sormella. Oikea diiva, leijona. Vähän niin kuin vieläkin. (Miksei ole olemassa mitään aurinkomerkkiterapiaa?) Mutta se oli useimmiten vain sitä että olin ajatuksissani. Harvemmin hermostunut. Ja välillä se oli vain kiusallinen pakko. En koskaan kunnolla päässyt mukaan siihen kynsienpureskeluun, vaikka sitäkin tein. Joka tapauksessaa nyt tuntuu siltä kuin ruumiissa olisi jotain vikaa ja sitä viallista kohtaa pitää koko ajan näprätä. Tai siksi kai näprään partaani, koska se ei tunnu miltään.

Kipeänä voisi vain yrittää voida paremmin. Vaikka tietenkin olen myös huono sairastamaan. En osaa levätä. En osaa ottaa lepoa enkä apua vastaan, paitsi tunnontuskin. Kai se on sitä, ettei halua näyttää olevansa heikko. Tai oikeastaan sellainen, joka tarvitsee jotakin.

Joitakin asioita on helpompi antaa kuin ottaa vastaan. Onneksi on myös paljon asioita, joissa saaminen ja antaminen ovat sama asia.

Muistatko sen viikonlopun ja alkuviikon, kun olin kipeä tai ainakin ihan just melkein tulossa. Söin inkivääriä ja valkosipulia. Ja ranskalaisia ja kalapuikkoja. Laitoin kookosrasvaa teeveteen. Kävelimme luonnonhelmassa, kuuntelimme liikennevalojen rauhallista piipitystä. Kävelimme Neuvostoliiton lahjoittaman maailmanrauhan ohitse. Ja sitten oli se yksi seurakunta, joka ei osannut päättää onko se juutalainen vai kristillinen. Jäällä juoksi koiria, jotka ensin näyttivät tappelevan, mutta ne vain leikkivätkin.

-Kraak

Pintahengitystä

Minussa on tänään painava ahdistus enkä tiedä mitä sen kanssa tekisin. Yritän kirjoittaa siitä tähän, lähtisi pois, suru joka on tukkiutunut rintalastaan, vähän alapuolelle sitä paikkaa, mistä ihminen pintahengittää kun olo on tällainen,  ahdistunut.

En keksi tälle muuta selitystä kuin polttelun. Sen verran hahmotonta laatua tämä on. Sängystä en ole tänään oikein noussut. Toin työtkin tähän, nyt makaan liuskojen keskellä läppäri sylissä ja toivon että tämä olo lähtisi minusta pois.

Kävin kaupassa sentään, mutta sieltäkin ostin vain leipää. Syön sitä, vaikka vatsa ei kunnolla kestäisi. Olen liian uupunut valmistaakseni mitään sen ihmeempää. Olisitpa täällä, nukkuisin syliin. Onneksi et ole täällä, en tahtoisi että näet minut näin painavana ja surkeana. Pelkään etten jaksaisi nauraa ja hölistä. Vaikka suru ei johdu sinusta tai meistä, pelkään että se tarttuisi. Enkä halua sinuun painavaa oloa. Haluan että olet onnellinen. Me onnelliset onnettomat.

Kirjoitin runon. Tai kuvittelin kirjoittavani. Pienen hetken ajattelin siinä olevan jotain oikeaa, mutta kun äsken luin, huomasin että se on teeskennelty ja rakennettu. Tämä itseni pienentäminen ja piiskaus ei nyt paranna tätä oloa. Jotain kaunista ja hyvää olisi ajateltava, päästävä tästä ankeasta ajatuskerästä.

Ajattelen sinua; sinä olet kaunis ja hyvä. Huomasin tämän vahvasti kuin näimme viikonloppuna minun entistä. Sinun kanssasi minussa on seksuaalista, tukevaa ja ymmärrystä (ja koen itsekin olevani seksuaalinen, tuettu ja ymmärretty). Vaikka ei saisi verrata, entisen kanssa ei ollut vuosiin. Pelkään niin kovasti että kaikki hyvä menee pois. Joskus minusta tuntuu, että maailmankaikkeus rankaisee minua, siksi on välillä niin hankalaa ottaa hyvä vastaan. Ihan yhtä hankalaa olisi olla ottamatta. En minä meitä epäröi. En minä sillä.

En vaan osaa selittää tätä. Ehkä se on sitä ristiriitaa, jonka sinäkin varmasti olet minussa nähnyt. Sellainen perus melankolinen eksistenssi. Enää en aijo kaatua sen alle. Mutta enää en myöskään aijo kieltää sen olemassaoloa minussa. Siitä minä ehkä yritänkin kirjoittaa, että miten voisin selvittää jotain joka ehkä ei ole selvitettävissä. Melankolia ja itsensä huonoksi kokeminen on luultavasti estänyt minua elämässä saamasta paljon. Luultavasti se on myös ainoa todellinen substanssi minussa, minun on pakko uskoa niin, kirjoittajana nyt ainakin. Kuten todettu: ei nuori, taitava, lahjakas ihminen vielä ole kiinnostava, sellainen on vasta välinearvo. Kiinnostavaa on haava, ehkä tänään se on tämä hahmoton painava olo. Siitä minun kuuluisi kirjoittaa. Eikä näyttää että osaan kirjoittaa. (vaikka sitäkin epäilen aina joka tapauksessa).

Saan sinun kirjoittamisesta valtavasti. Tarkoitan esimerkiksi tätä kirjaasi, luen sitä kuin jokainen lause olisi minulle kirjoitettu. Jokainen lause on joka tapauksessa minulle kirjoitettu, silloin kuin minä niitä luen. Saan runoistasi oloja, ne tuntuvat minussa, resonointia, sitä kai se on. Olet älyttömän taitava ja lahjakas. Joka tapauksessa, kuten arvaatkin, se substanssi on vielä tärkeämpää. Ja minä näen sinussa sitä ihan kamalasti, sellaista yrittämätöntä ja syvää.

Luultavasti sinussakin on paljon sellaista, jota sinun on hankala jakaa. Jumalauta, sen takia nämä runot: tulee olo kun jakaisi sitä vaikeasti jaettavaa lukijana tämän kirjoittajan kanssa tässä. Molempien vaikeasti jaettava tunkee siihen kokemukseen. Hyvä niin. Sirkka Turkkaa lukiessa tulee samankaltainen olo, tai Raija Siekkistä esimerkiksi. No, siinä oli ehkä yritys selittää vähän jotain siitä, mistä ei voi selittää. Minäkin kirjoitan taas kohta niin että tuntuu. Minun käsikirjoitukseni on kohta valmis. Sitä ennen pitää hetkiä vielä viettää päässä ja ruumiissa niissä paikoissa, joissa on myös turvaton. Että substanssia. Ja niin edelleen.

Osaisimpa ottaa asiat kevyemmin. Ja osaanhan minä, paljon kevyemmin kuin esimerkiksi vielä vuosi sitten. Ja vuoden päästä taas paljon kevyemmin. Tiedätkö, minulla on nyt paljon kevyempi olo kuin oli tämän kirjoituksen alussa.

Teen töitä vielä hetken. Kivaa kun olit täällä viikonloppuna. Kivaa kun olit minun sisässä. Kivaa että ensi viikonloppuna taas sisäkkäin, oma nisäkkäin. Ja ehkä suuseksiä. Ja ehkä sitä kaikista intiimeintäkin eli yhdessä kirjoittamista (tähän kuuluisi silmäniskuhymiö, koska eihän kirjoittaminen koskaan ole oikeasti niin vakavaa kuin tällaisina raskaina hetkinä tulee kirjoittamisestakin kirjoittaneeksi).

-Siil

Tekee mieli

Istuin eilen varastohallissa ja kuuntelin kun yli kolmekymmentä vuotiaat pojat soittivat kauniisti. Poltin sisällä tupakkaa ja kirjoitin muistikirjaa samaan aikaan. Se oli sellaista yksityistä mutta jaettua luovaa tilaa. Sellaista mitä sinulla ja minullakin on paljon. Kun kirjoitamme yhdessä esimerkiksi.

Tänään minä en ehtisi kirjoittaa tähän, olisi töitä. Siivottavaa olisi ja on jo melkein yö. Ja huomennahan me jo näemme.
Mutta teki niin mieli.
Kaikki mitä saan ajatelluksi nyt liittyy seksiin. Sinä ja minä sisäkkäin. Huomenna.

Yritin tänään seistä silmät kiinni ja suu raollaan peilin edessä, nähdä itseni niinkuin sinä kirjoitit, kauniina. Mutta ei silmät kiinni näe. Ainakaan peilistä. Ainakaan itseään sillä tavalla kuin toinen näkee.

Minä olen niin ylpeä sinusta, runoilija.

Ajattelin tänään isääni, koska hän on elänyt samankaltaista maailmaa kuin sen käsikirjoituksen päähenkilö, jota nyt kustannustoimitan. Ajattelin sitä maailmaa, kuinka vieras se minulle on. Kuinka lähelle se nyt tulee. Kuinka minun isä on ollut joskus nuori. Luovuttanut. Kuinka lähellä se semmoinen luovuttaminen on minullakin ollut. Taisteluja mietin. Meidänkaltaisilla päänsisäiset taistelut alkavat melkein joka aamu.

En ole ollut aikoihin sillä tavalla masentunut, että tahtoisin kuolla. En ole tahtonut enää kuolla, mutta eilen huomasin ensimmäistä kertaa todella pelkääväni sitä. Kuolemista. Ja kun pelkää kuolemista, luultavasti haluaa oikeasti elää. Luultavasti silloin on syy elää. Minulla on monta. Hassu tunne, se menee alavatsaan, halu elää. Tai sitten ne ovat kuukautiset, alkoivat tänään, kokoajan on alavatsassa polttoa ja kouristusta.
Ja kokoajan tekee mieli.

Oli tarkoitus jäljentää tähän jotain muistikirjasta, siitä mitä kirjoitin varastohallissa bänditreeneissä. Tuntuivat baanaleilta kaikki lauseet. Aivan kuten nämä lauseet tässä tuntuvat. Otin kuitenkin kuvan muistikirjan sivusta, laitan sen tähän kirjoituksen alle. Siinä olen kehitellyt anagrammia. Älä säikähdä sitä. Ne nyt ovat vain sanoja. Kirjaimia.

-Siil