Lumikierros

Satoi paksuja, raskaita, märkiä hiutaleita. Ne tarttuivat takkiini, tekivät minusta lumiukon. Olin sillä hetkellä ehkä Helsingin ainoa ihminen, joka oli laittanut villakangastakin päälle. Hanskat kastuivat nopeasti, kun pyyhin itseäni. Kävelin baarien ja thaihierontapaikkojen ohi. Edellisten sisältä kuului musiikkia. Jälkimmäisillä oli vain valot ikkunassa. Raitiovaunu lähti liikkeelle juuri ennen kuin päätin nousta siihen. Ohitin joogasalin. Tai ehkä siellä tanssittiin. Naisia seisoi puulattialla, joku nosti kätensä ilmaan ja kiertyi. Nousin mäkeä ylös, koska sen takaa paistoi stadionin valot. Siellä luisteltiin. Nuorempana harrastin jääkiekkoa, en pitänyt siitä, mutta pidin luistelemisesta. Mutta luistelin mieluiten yksin. Silloin kun kävin katsomassa esimerkiksi isäni pelejä, niin leikin vain kavereideni kanssa kentän laitamilla. Parasta oli kävellä lumen peittämällä jalkapallokentällä niin pitkälle, etteivät kaukalon valot enää yltäneet sinne.

Lähdin kävelylle, koska halusin kirjoittaa sinulle. Piti päästä ensin pois kotoa, vaikka sainkin tänään siivottua, asuntoani ja päätäni. Mutta minulla ei ole mitään sanottavaa nyt. Ei muuta kuin jotain tällaista. Hiljainen olo, ehkä vähän uupunut kaikesta kuvottavan pienestä stressistä, luulosairauksista, tupakan painamista keuhkoista, masennuksen pelosta, johon olen tottunut, ja ahdistuksesta, johon en ole tottunut. Eilen olisin halunnut vain pitää päätäni sylissäsi. Ja sitä edeltävänä päivänä. Ja sitä edeltävänä. Ja tänään. Minulle useinkin tulee halu olla vain hiljaa, ehkä vähän lässyttää, ehkä vähän lääppiä.

Ja huomaan, että minun tekee sittenkin mieli kertoa sinulle kaikenlaista. Kaikkea tällaista. Olisin halunnut ostaa sinulle jostain pienen esineen. En saa päähäni, mikä se voisi olla, minkälainen. Väriltään ehkä punainen. Miniatyyrikahvipannu, vaikka. Tai muki, johon mahtuu vain lusikallinen kaakaota. En tiedä, miksi. Jotenkin siitä tulee nyt samanlainen olo kuin korvalehden koskettamisesta. Ja kun mietin korvalehteäsi, kun mietin koskettamistasi, muistin sen kenties ensimmäisen kerran, kun katsoin sinua samalla hetkellä kun työnnyin sisääsi. Oli hämärää. Sinulla oli silmät kiinni, suu raollaan. Näytit niin kauniilta, että häkellyin.

Työväenopiston ilmoitustaulussa oli lappu luennosta, joka käsitteli Erik Satieta. Se oli päättynyt kolme tuntia sitten. Mies hölkkäsi ohi paljain päin, hänellä oli lumikinos otsalla, en liioittele. Ravistelin korttelin välein takkiani. Taskussa rapisi tulitikkuaski. Lumi natisi kenkien alla, silloin harvoin kun sen pystyi kuulemaan. Löysin kirkon, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Se näytti Kallion kirkolta. Se myös oli Kallion kirkko, en vain ollut koskaan kävellyt sitä kohti tästä suunnasta. Hetken aikaa olin toivonut löytäneeni jotain uutta, illuusio, jonka vuoksi Helsinkiin varmaan muutinkin. Muistan että silloin, viikkoa ennen muuttoa ja viikko sen jälkeen, halusin vain olla hiljaa ja kävellä. Mutta aina löytyy ääniä. En ole koskaan kaivannut todella ulkomaille, olen kaivannut vain jotain toisenlaista kokemista, kaivannut niin paljon etten ole edes huomannut, mitä kaikkea koen, miten monin tavoin koen. Olen ajatellut sen liittyvän yksinäisyyteen, mutta vasta viime vuoden aikana tajusin monta kertaa, että minun tapani olla yksin on lähinnä vain kuolettavan puuduttava. Se mitä halusin ja haluan ei liity yksinäisyyteen mitenkään.

Tiedän, että täällä on vielä valtavasti paikkoja, joita en ole nähnyt, ja vielä enemmän paikkoja, joita en ole nähnyt sinun kanssasi. Tuskin tunnen tätä kaupunkia ollenkaan, mutta haluan kuoria täältä esiin kaikkea, jonka voisin näyttää sinulle.

Kerrostalon katolla oli suuret lamput, jotka valaisivat kirkontornia. Lähdin kotia kohti, satoi päin naamaa. Ei pystynyt katsomaan suoraan eteensä, saati ylös. Silmälasit valuivat alemmas. En olisi edes nähnyt niiden läpi, paksujen vesipisaroiden läpi. Iskin silmää ihmisille, mutta en uskottomuuttani, vaan hiutaleiden vuoksi.

-Kraak