Sunnuntaina

Öinä on ollut vielä sen verran pakkasta, että minun parveekkeelle on jäätynyt lumeen painettuja jälkiä kenkienpohjista. Yhdet jäljistä ovat niin suuret, että ihan varmasti siinä on seissyt mies. Aamulla poltin tupakkaa ja katselin kengänjälkiä, ajattelin, että olisivatpa ne sinun. En tiedä miksi toivoin niin, koska joka tapauksessa tiesin, että ovathan ne, sinun jälkesi. Ihan konkreettisesti seisoit siinä vielä ihan äsken, poltit tupakkaa, puhalsit savua. Pitkä ja komea mies minun joka aamuista maisemaani vasten.

Kävelin tänään jäällä, sielläkin oli jälkiä. Suksien ja kenkien. Ajattelin, että olisitpa minun mukanani siellä. Et ollut, mutta jää kantoi silti, ja maisemaa oli pitkälle, lumen peittämää, valkoista jäätä horisonttiin ja sen yli. Ja jossain siellä horisontin siellä puolen sinä. Tai sitten et. En koskaan ole osannut ilmansuuntia. Minussa ei ole sisäistä kompassia, sitä perusvaistoa, joka kertoo, kumpi on oikea ja kumpi vasen. Oikean ja väärän erotan, sen kuinka suhteellista se semmoinen erottelu joka tapauksessa on. Ja senkin, kuinka oikea ja väärä ei milloinkaan ole suhteellista. Siksi minä olen tällainen, vähän ehdoton ja hankala. Anna minulle anteeksi.

Minun ystäväni sukulaisella oli alusvaatekauppa. Kävin äsken kylässä ja sain mukaani jäämistöä, korsetteja, sellaisia vähän vanhanaikaisia, tukevia ja kauniita. Kokeilen kohta ja toivon että näyttäisivät kauniilta myös minun päälläni. Haluaisin sinut minun päälleni. Haluaisin tuntea itseni kauniiksi.

Ulkona on kaunis ilma. Hetken on ollut ihan hyvä olla yksinkin. Kuunnella musiikkia ja kauhistella sitä, kuinka pitäisi siivota. Kirjoittaa.

-Siil.